Arkkipiispa Kristoduloksen kuolema ja Pohjoismaiden arvotyhjyys

Tänä aamuna kuulin uutisissa että Kreikan arkkipiispa Kristodulos kuoli aamun tunteina. Kreikkaan julistettiin tämän takia neljän päivän suruaika, ja koulut ovat torstaina kiinni. Samoin keskiviikkona koulut ovat kiinni kolmen esipaimenen juhlan takia.

Tämä arkkipiispan kuoleman kunnioittaminen on saanut minut miettimään Suomen ja ylipäätään Pohjoismaiden ja Länsi-Euroopan arvotyhjyyttä. Missä Pohjoismaassa kunnioitettaisiin piispan kuolemaa suruajalla, ja missä Pohjoismaassa koulut olisivat suljettuina piispan hautajaispäivänä? Turhat vapaapäivät pyritään karsimaan pois, ettei talous kärsi siitä että ihmiset jättävät yhden työpäivän väliin. Siitähän ei olisi liikevoimille "mitään hyötyä".

Mutta onko ihmisten hyöty talouden hyöty? Tästä ajatuksesta lähti liikkeelle suunnaton ajatusten vyöry. En halua alistua siihen Suomessa koko ajan valtaansa kasvattavaan tehokkuuden kulttuuriin, jossa lomapäivät ja vapaat pyritään rajoittamaan minimiinsä - kunhan kansa saa korkeaa palkkaa ja kaikilla on hienot autot. En halua olla osa sitä yhteiskuntaa, jossa yliopistot tehdään maksulliksi, jotta nuorilla ei olisi mahdollisuutta opiskella yhtä tutkintoa enempää: nuoret on sen sijaan pakotettava mahdollisimman aikaisin työelämään, että valtiontalous paranisi. Kuitenkaan rahaa sairaanhoitoon ja peruskoulutukseen ei ole. Miten sitä sitten laman aikana riitti? Ovatko yliopistot vain valtioiden rahankeruulaitoksia, vai halutaanko siellä luoda myös henkistä pääomaa ja kuunnella jopa opiskelijoiden omia toiveita ja kiinnostuksia?

Arvotyhjyys näkyy myös siinä, että kunnioitus on kadonnut monista asioista. Leikilläni puutun aina, kun täällä ruotsalainen ystäväni Aleksandros on hattu päässä ruokalassa tai tunnilla. Ehkä kuulostaa nipotukselta tai pikkuasialta, mutta mielestäni ruokaa on kunnioitettava, samoin opettajaa tunnilla, ottamalla hattu pois päästä. Otammehan kirkossakin hatun pois päästä Jumalaa kunnioittaaksemme! Jos ruoalta katoaa arvostus, niin helposti katoaa arvostus kaikilta muiltakin arkipäivän asioilta, ja kaikista niistä tule oletus ja oikeus. Minun tekee joka kerta pahaa ottaa ruokaa täällä ruokalassa, koska siinä ei saa valita, mitä lautaselleen ottaa - ja joka kerta kun palautan lautasella ruokaa tiskaajille, pelkään (ja hyvin todennäköisesti olen oikeassa), että ne joutuvat vain kaatopaikalle. Monissa vanhoissa ortodoksimaissa on edelleen elävä tapa, että leipää ei saa heittää pois. Tämä kertoo näiden kansojen kunnioituksesta ravintoa kohtaan. Paastonaika lähenee kuulemma Suomessa, ja tämä olisikin asia, jota myös tulisi ajatella paaston yhteydessä - kunnioitanko ja arvostanko tarpeeksi sitä, mikä usein tuntuu arkipäiväisyydeltä ja oletusarvolta?

Samoin kielenkäyttö ja puheenaiheiden valinta on nykyään "vapaamielistynyt". Seksistä puhutaan useammin kuin omista tunteistaan, vaikka asian ehkä tulisi olla päinvastoin. Lehdet ovat täynnä hyperseksuaalista kulttuuria, ja kuka tahansa artikkeleja lukeva voi tuntea oman riittämättömyytensä ja "kelvottomuutensa" seksin maailmassa. Nykyään tärkeää ei ole se, että rakastaa toista, vaan se, että saa mahdollisimman suuren tyydytyksen _itselleen_. Jos eläisi näiden lehtien ihanteen mukaan, ei ehtisi elämässään muuta tekemäänkään kuin harrastamaan seksiä! Sen sijaan jos joku näitä puheenaiheita välttelee tai ilmaisee eriävän mielipiteensä asioista, hänet leimataan "vanhoilliseksi" tai "hihhuliksi". Valitse sitten noista kahdesta. Lännen "vapaamielisyyden" kulttuurista on loppujen lopuksi tullut itsensä vastakohta: ahdasmielisyyden kulttuuri, jossa hengellisillä ja henkisillä arvoilla ei enää ole sijaa. Ihmisen tulee vain koneen tavoin täyttää hänelle asetetut tavoitteet niin työ- kuin yksityiselämässäkin. Miten siitä oravanpyörästä pääsee hyppäämään pois?

Mutta nyt täytyy lähteä laulutunnille. Anteeksi vuodatukseni, mutta näin ajattelen.